Menneenä vuonna törmäsin perin harvinaiseen uutiseen: Vakuutus oli maksanut korvauksia vahingoista. Olen täällä finanssialalla vahvasti siinä uskossa, että se on vakuutuksen tehtävä. Niinkö huonoksi on tilanne mennyt, että asia täytyy oikein erikseen uutisoida? Kertooko tämä siitä, että ihmiset eivät enää usko vakuutuksiin? Entiselle journalistille ja nykyiselle vakuutuslobbarille tämä tarjosi mielenkiintoisen pohdinnan paikan.
Ihan niin synkkä tilanne ei ollut. Uutisen tarjoili Maaseudun tulevaisuus, joka raportoi uusista satovahinkovakuutuksista viljelijöille maksetuista ensimmäisistä korvauksista. Uutisella oli toki uutuusarvoa: lakimuutoksen myötä pilalle menneitä satoja alettiin korvata vakuutuksesta eikä valtion varoista, ja ensimmäiset tällaiset uuden mallin vakuutuskorvaukset ovat viljelijöille kiinnostava uutinen.
Näin entisenä journalistina ja nykyisenä viestivänä vakuutuslobbarina tätä oli mielenkiintoista tarkastella vähän uutisen pintaa syvemmältä. Vakuutusyhtiöille on tietysti edullista tuoda ilmi, että vakuutus todellakin korvaa: se on mielikuvamarkkinointia toimivasta tuotteesta.
Uskokaa tai älkää, mutta se on myös se yleisin tilanne. Finanssiala ry:n teettämän Vakuutustutkimuksen mukaan suurin osa vastaajista oli kysyttäessä sitä mieltä, että korvaus oli vakuutusehtojen mukainen (89 %) ja vastasi sattunutta vahinkoa (85 %). Mediajulkisuuden kannalta tässä ei kuitenkaan ole mitään yllättävää tai uutisarvoista.
Sen sijaan useammin mediassa on juttua tilanteista, joissa korvaustilanteessa väärin kohdelluksi itsensä kokeva asiakas avautuu vakuutusyhtiön päätöksestä. Usein median on mahdoton tarkistaa kolikon toista puolta, sillä yhtiöt eivät saa avata yksittäispäätöksiä julkisuuteen.
”Meidän uutisissa systeemi kusettaa kadunmiestä, ei toisin päin”
Tarinallisesti vääryyden kokeminen toimii mediassa tietenkin paremmin. Lainaan erään suomalaisen median päätoimittajan minulle viime kesänä puhelimessa laukomaa suoraa kommenttia, kun kutsuin häntä vakuutuspetoksiin liittyvään taustatilaisuuteen: ”Ei tuo oikein toimi meillä. Meidän jutuissa kaava on yleensä se, että systeemi kusettaa kadunmiestä, eikä toisin päin.”
Hiljenin puhelimessa. Näin suorasta pamautuksesta olin samaan aikaan pöyristynyt ja epäuskoisen huvittunut. Sanoessaan asian noin päätoimittaja tuli aika tylysti kiteyttäneeksi tarinallisuuden (ongelmallisen) voiman journalismissa – olkoonkin, että kyseisen päätoimittajan mallissa annetaan palttua journalismin ihanteille ja kaupataan ne raadollisuuden alttarille. Ei sillä totuudella väliä, jos tarina myy.
Media on vaikean dilemman edessä. Kiinnostava uutisointi vakuutuksista syntyy helpoimmin traagisten vääryystarinoiden kautta. Iso kuva taas tuottaa uutismielessä tylsää tilastouutisointia numeropohjalta. Siinä uutisoinnissa kävisi ilmi, että suurin osa vahingoista korvataan ja vähemmistöä ei.
Ongelmalliseksi tilanne muodostuu silloin, kun median kiinnostavan uutisoinnin kautta syntyy mielikuva, joka ei vastaa totuutta ja maailman todellista tilaa. Tätä samaa vääntöä käydään esimerkiksi rikosuutisoinnissa. Rikosuutisoinnin valtava volyymi ja henkirikosten tarkka raportointi luo mielikuvaa turvattomammasta maailmasta, vaikka henkirikosten määrä Suomessa on alhaisemmalla tasolla kuin koko itsenäisyyden aikana.
En tietenkään väitä, että vääryysuutisointi olisi perusteetonta tai kiistä, etteikö osassa niistä olisi myös kyse väärinkäytöksestä. Joskus voi olla, toisinaan ei. Sitä voi olla vaikea journalistisin konstein selvittää vaitiolovelvoitteiden vuoksi. Esimerkiksi vakuutuslääkärien tekemiin päätöksiin liittyvät uutiset ovat juuri tällaisia. Sillä joka ei vakuutusyhtiön tekemän ratkaisun perusteella saanut korvausta, on usein pelissä koko loppuelämän toimeentulo. Se on koskettavaa ja traagista. Vakuutuslääkärijärjestelmän toisesta puolesta, petoksista ja vaikeista ristiriitatilanteista jutun tekeminen vaatii paljon työtä ja vaivaa, kuten esimerkiksi Helsingin Sanomien Väärin diagnosoitu -jutussa.
Mitä väliä, luottaako kansa vakuutuksiin?
Kannattaako sitten olla huolissaan, jos kansan usko vakuutukseen horjuu ja vakuutusyhtiöiden kassa ei enää lihokaan? Onko siitä haittaa kellekään muulle, kuin vakuutusyhtiön omistajille ja työntekijöille? On. Jos niin sanottuja välttämättömiä vapaaehtoisia vakuutuksia ei oteta silloin, kun elämäntilanne niin vaatii, on meillä käsissämme yhteiskunnassa kasvava määrä taloudellisista syistä johtuvaa inhimillistä kärsimystä, joka olisi vältettävissä. Tällaisia niin sanottuja välttämättömiä vakuutuksia ovat esimerkiksi kotivakuutus, matkavakuutus ja perheellisten henkivakuutus, jos on asuntolainaa.
Vakuutus on sitä, että korvaus napsahtaa, kun vahinko tapahtuu. Mutta oikeastaan vakuutus on myös sitä, että tietää korvauksen napsahtavan, jos vahinko sattuu. Se on turvallisuuden tunnetta ja mahdollistaa elämässä tietynlaisen vapauden sekä suhtautumisen elämään siten kuin me suomalaiset olemme tottuneet. Tätä asiaa sivusi kirjoituksessaan myös Helsingin Sanomien Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski, joka vertasi itseään amerikkalaisiin naisiin – ja totesi olevansa vakuutuksilla ja hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkoilla turvatun asemansa puolesta mies.
