Vanhuus pistää miettimään

Suomi, Euroopan nopeimmin ikääntyvä kansakunta, tarvitsee rohkeita innovaatioita vanhushoivaan. Niukkenevien resurssien aikakaudella täytyy löytää aivan uudenlainen ajattelumalli. Julkinen vastaan yksityinen ei enää toimi. Ajattelun pitää muuttua niin, että julkinen ja yksityinen ratkovat ongelmia yhdessä, uudenlaisten rahoitus- ja palvelumallien avulla. Mitä pikemmin, sen parempi. Hyvinvointiyhteiskunnan perusideaa ei kuitenkaan saa murskata. Ketään ei jätetä.

Samaan aikaan, kun väki vanhenee, hoito huononee ja kulut kasvavat. Toisaalta vaatimustaso kasvaa. Miten turvataan yhdenvertaisuus? Riippuuko sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden laatu ja saatavuus siitä, missä asuu? Monesti riippuu. Mistä hoivaan löytyy riittävästi osaavaa henkilöstöä?

Vanhuspalveluista ei turhaan olla huolissaan. Monella hoitajalla niin kotipalveluissa kuin laitoksissa riittää asiakkaalle aikaa vain vähäisiä minuutteja päivässä. Huolissaan on oltu jo vuosikymmeniä, mutta onko se johtanut riittäviin uudistuksiin. Ei, sillä kyse on jatkuvasti hupenevista resursseista, rahasta ja taistelusta heikkenevää huoltosuhdetta vastaan.

Sote-uudistus saatiin lopulta maaliin ja tulevaisuuden palvelutarjontaa luotaavat aluevaltuustot valittua. Kohtalon kysymys on, miten ratkaisemme seuraavan vuosikymmenen kasvavan hoivatarpeen ja pidämme samalla huolta nuoremmista ikäpolvista yhdenvertaisesti koko maassa?

Aluevaltuustojen päätettäväksi tulee, miten sotepalvelut tuotetaan, millä hinnalla ja mikä on julkisen ja yksityisen sektorin rooli tässä yhtälössä. Väestöllisen huoltosuhteen heikentyminen sekä julkisen sektorin rahoitusvaje pakottavat pohtimaan aivan uudenlaisia ratkaisuja vanhushoivan toteuttamiseksi ja rahoittamiseksi.

On selvää, että hyvinvointialueet joutuvat viimein määrittelemään julkisten palveluiden palvelulupauksen. Sen, minkä tasoiset palvelut kansalainen saa verovaroin kustannettuna, mikä jää omalle vastuulle?

Synergiaa palveluratkaisuihin saadaan, mikäli niitä lähdetään kehittämään sujuvalla julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudella. Suomalaiset tarvitsevat toimivan, pitkäjänteisen järjestelmän, missä julkisia palveluja on mahdollista täydentää omalla rahoituksella yksityisen sektorin palveluja hyödyntäen. Esimerkiksi vakuutukset ja palvelusetelien käytön laajentaminen tarjoavat tähän oivan työkalun.

Vuonna 2019 sosiaaliturvan menojen suhde bruttokansantuotteeseen oli 30 prosenttia. Sosiaalimenot kasvoivat lähes samaan tahtiin kuin bruttokansantuote. Suurin osuus, 42,8 prosenttia ja 30,9 miljardia euroa, kohdistui vanhuuteen liittyviin menoihin. Niiden reaalikasvu edellisvuodesta oli 2,7 prosenttia. Luvut eivät sisällä omaishoidon kansantaloudellista merkitystä. Yhä useampi jo itsekin pitkällä vanhuusiässä oleva hoitaa kotona huonokuntoista puolisoaan oman jaksamisensa rajoilla.

Poliittinen keskustelu niin vanhusten hoivapalveluiden kuin muidenkin sotepalveluiden järjestämisestä ja rahoituksesta on tähän mennessä ollut varsin mustavalkoista. Väliin mahtuisi monimuotoinen kirjo eri sävyjä.

======
Palveluiden tuottamisen, järjestämisen ja
rahoituksen eri vaihtoehdoista pitäisi
puhua avoimin mielin.
======

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion malli muuttuu koko ajan olosuhteiden myötä. Myös erilaisten palveluratkaisujen hyvyyden tai huonouden arvioinnin soisi muuttuvan. Meidän ei yksinkertaisesti ole mahdollista jättää käyttämättä kaikkia tarjolla olevia resursseja.

Finanssiala ry:n (FA) vuonna 2020 teettämän kyselytutkimuksen mukaan 90 prosenttia suomalaisista kannatti ajatusta, että omien vanhempien tulisi ikääntyessään käyttää omaisuuttaan ja säästöjään oman hyvinvointinsa rahoittamiseen. Vain 10 prosenttia ajatteli, että vanhempien tulisi jättää mahdollisimman paljon omaisuuttaan perinnöksi.

Suomalaisilla oli kyselyn mukaan valmiutta myös myydä omaisuuttaan, mikäli he ikääntymisen myötä tarvitsisivat enemmän hoivapalveluja kuin yhteiskunnan on mahdollista tarjota.

Ikäihmisten keskeisin varallisuuserä on yleensä oma asunto, joka useimmilla on jo eläkeiässä maksettu. Yhä useammalla on myös metsää, vapaa-ajan asunto tai jotain sijoitusvarallisuutta. Suurin este tällaisen varallisuuden järkevään hyödyntämiseen yksityisessä varautumisessa vanhuuden ajan lisääntyviin hoiva- ja hoitomenoihin ovat kehittymättömät markkinat.

Hoivan tarvetta tai eliniän pituutta ei kukaan voi tarkasti ennakoida. Palvelutarpeeseen varautuminen omilla säästöillä voi siksi osoittautua joko tarpeettomaksi tai riittämättömäksi. Omassa varautumisessa oleellisinta olisi kuitenkin tietää, mitä palveluja yhteiskunta tarjoaa ja mikä on omalla vastuulla.

Tehokkaimmin hoivariskiin voisi varautua vakuutuksen avulla. Elinikäisiä eläke- ja hoivavakuutuksia ei kuitenkaan ole Suomessa tarjolla. Tässä yhteiskunnalla onkin käyttämätön pelipaikka. Yhteiskunnan tulisi tarjota edellytykset sille, että yksityiset hoiva- ja eläkemarkkinat voisivat syntyä.

Kaikilla ei tietenkään ole rahaksi muutettavaa varallisuutta. Siksi hyvinvointiyhteiskunnan perustasta ei pidä lipsua, vaan verovaroin on tarjottava laadukkaat ja kattavat hoivapalvelut kaikille. Reilua on kertoa, mihin yhteiskunnan palvelulupaus yltää.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Nykypäivä-lehden numerossa 1/2022.