Omistamisen korvaaminen palveluiden ostamisella on yhä helpompaa, mutta tunnearvo ei ole kadonnut mihinkään

Jo pitkään on ennustettu, että omistaminen vaihtuu vähitellen palvelujen käytöksi. Sen sijaan, että sitoisit rahaa vaikkapa omaan autoon, maksat siitä, että sinulla on kuljetuspalvelut käytössäsi silloin kun tarvitset. Halu omistaa pitää kuitenkin pintansa, koska monet ratkaisut tehdään edelleen tunteella ja rationaaliset selitykset keksitään jälkeenpäin.

Tilastokeskuksen tuore pääjohtaja Markus Sovala kertoi toukokuun lopussa Twitterissä panneensa virastonsa edustusmersun myyntiin. Sovalan mukaan autolle olisi, ehkä, ollut vielä joskus käyttöäkin, mutta virasto selviäisi ihan hyvin julkisilla, kävellen, kaupunkipyörillä tai kovassa kiireessä taksilla. 

Sovala on ajan hermolla. Ratkaisu kertoo laajemmasta ilmiöstä, joka tunnetaan maailmalla nimellä Access vs. Ownership eli käytännössä palvelujen käytön ja omistamisen kamppailu. 

Kuten Sovala, ihmiset valitsevat yhä useammin palvelun: on turhaa seisottaa pääomia tavarassa tai asioissa, joita tarvitaan vain harvoin ja joiden tuottaman hyödyn voi helposti korvata ostamalla ne palveluina silloin, kun tarvetta ilmenee.

Muutos tapahtuu kuitenkin hitaasti, koska olemme useimmiten tunteidemme vankeja.

Diginatiivit hakevat uusia ratkaisuja

Yksi keskeinen syy tottumusten muutokseen on ollut se, että varsinkin vuoden 1996 jälkeen syntynyt, niin kutsuttu Z-sukupolvi on kasvanut täysin diginatiiviksi. He ovat seuranneet maailman trendejä lapsesta alkaen älypuhelimen ruudulta reaaliaikaisesti.

Siinä missä edellisille sukupolville ajokortin hankkiminen oli aikuistumisriitti, Z-sukupolvi saattaa vain tilata muutamalla klikkauksella Uberin paikalle eikä oman auton hankinta voisi vähempää kiinnostaa. Helsingissä enää vain kolmannes 18-19-vuotiaista hankkii ajokortin, mikä on puolet maan keskiarvosta.

Samalla tavalla kuin varsinkin milleniaalien ja heitä nuorempien kaupunkilaisten sukupolvet ovat alkaneet kyseenalaistaa oman auton hankinnan järkevyyttä, myös asumisen ratkaisujen muutospaineet ovat kasvussa.

Asuntojen hintojen nousu ja pankkeihin kohdistuvien vakavaraisuussääntöjen tiukkeneminen Euroopassa ovat osaltaan korottaneet asunnonostajien lainansaantikynnystä. Suomessa haasteeseen on vastattu viimeksi huhtikuussa, kun ASP-lainojen enimmäismääriä nostettiin. Osalla EU-maiden nuorista asenteet omistusasumista kohtaan ovat kuitenkin muuttumassa.

Vapaasta liikkuvuudesta nauttivat nuoret eurooppalaiset muuttavat yhä useammin maasta toiseen, ja asumista ei mielletä enää samanlaiseksi investoinniksi tulevaisuuteen kuin aikaisemmin. Monilla aloilla työnäkymät ovat aikaisempaa epävarmemmat ja nuoruuden ja perheen perustamisen välinen elämänvaihe kestää monissa maissa pidempään kuin aikaisemmin. Asumisen ostaminen palveluna tuo vapautta ainakin ennen kuin perhe kasvaa.

Suomessa niin verotus, asenteet kuin asuntojen vuokratasokin ovat tähän mennessä suosineet omistusasumista. Vuokralla asumisen osuus oli Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 yhteensä 34 prosenttia kaikista ruokakunnista. Luku oli tasaisessa kasvussa.

Muun muassa Sveitsissä ja Saksassa asumiseen on aina haettu kulloisenkin tarpeen mukaisia käytännön ratkaisuja sen sijaan, että omaa kotia olisi pidetty elämän suurimpana investointina tai vanhuuden turvana. Siksi sveitsiläisistä 65 ja saksalaisista 61 prosenttia asuu vuokralla eli nykykielellä he siis ostavat asumisensa palveluna. Sijoitukset ja säästäminen pahan päivän varalle hoidetaan muilla keinoin – jos hoidetaan.

Yksityisautot jäävät lähes käyttämättä kaupungeissa

Kotia sentään käytetään yleensä koko ajan, mutta autoilun osalta tilanne on toinen. Se lienee yksi parhaita esimerkkejä alasta, johon kuluttajat ovat investoineet moninkertaisesti hyödykkeiden todelliseen käyttötarpeeseen verrattuna. Fortune-talouslehden mukaan maailman henkilöautot – ammattiliikennettä lukuun ottamatta – seisovat keskimäärin 95 prosenttia niiden käyttöiästä pysäköitynä. 

Toisin sanoen miljoonat ihmiset investoivat jopa kymmeniä tuhansia euroja hyödykkeeseen, joka seisoo suurimman osan ajasta täysin hyödyttömänä. Jos valinta tehtäisiin yksinomaan taloudellisen järkevyyden perusteella, omistusautoja olisi todennäköisesti vain murto-osa nykyisestä.

Samaan aikaan markkinoille on tullut yhä uusia palveluja, joilla liikkumisen tarpeet voidaan täyttää ilman omaa autoa. Älypuhelinten kautta toimiva Uber on ollut markkinoilla jo vuodesta 2009, ja palvelu on vähitellen löytämässä eri maissa myös laillisesti kestävän aseman.

Suomessa Uber aloitti toimintansa vuonna 2014, mutta toiminnan laillisuudesta käydyn kiistan seurauksena yhtiö piti toiminnassaan vuoden verran taukoa 2017–2018. Vuoden 2018 taksiuudistuksessa yhtiön toiminta laillistettiin.

Jos on tarvetta pidempiin reissuihin, jokaisesta isommasta eurooppalaisesta kaupungista löytyy erilaisia autojen jako- ja vuokrauspalveluja, joihin on helppo rekisteröityä ja jotka tarjoavat älypuhelinsovellusten kautta vapaata autoa kulman takaa. Vuokra-aika voi olla mitä tahansa puolesta tunnista vaikkapa viikonloppuun ja tarpeen vaatiessa auton voi jättää esimerkiksi Antwerpeniin, vaikka sen olisi ottanut käyttöön Brysselissä.

Vain osa näistä palveluista on osoittautunut riittävän kannattaviksi pysyäkseen hengissä muutamaa vuotta pidempään, mutta parhaat ovat vähitellen löytämässä pysyvän paikkansa markkinoilla.

Suomi on lähes kokonaan haja-asutusaluetta

Liikkumiseen liittyviä palveluja on tietenkin sitä paremmin tarjolla, mitä suuremmassa kaupungissa asuu. Tilanne on kokonaan toinen pienillä paikkakunnilla tai haja-asutusalueilla. Vihreimmänkin ekopoliitikon on pakko myöntää, että niillä omaa autoa ei korvaa mikään vielä pitkään aikaan. 

Tässä todellisuudessa suurin osa Suomesta voidaan laskea haja-asutusalueeksi. On myös helppo ymmärtää, että oma auto on lähes välttämättömyys niiden parissa, joilla on ilo omistaa kaupunkikodin ohella loma-asunto maalla. 

Bussipysäkiltä kilometrien päästä – jos busseja enää sattuu edes kulkemaan – on vaikea raahata grillaustarvikkeita tai mäyräkoiraa mökille edes viikonlopun tarpeiksi saati pidemmäksi aikaa. Myös lapsiperheiden arjessa auto on ilmeinen helpotus.

Kaupunkiautoilussa on kysymys tunteista

Kaikilla ei suinkaan ole omaa mökkiä, ja esimerkiksi Helsingissä lähes 50 prosenttia asuntokunnista on Tilastokeskuksen mukaan yhden hengen talouksia. Brysselissä vastaava luku on 35 prosenttia.

Kun tarkastellaan mökittömien kaupunkilaisten autoilua sosiaalisena ja taloudellisena ilmiönä, on helppo vetää kaksi johtopäätöstä. 

Ensimmäinen on se, että taloudellisesti oman auton hankkiminen ja ylläpito on äärimmäisen harvoin kannattavaa, jos vaihtoehtona on toimiva joukkoliikenne. Toinen on se, että taloudellinen rationaalisuus jää usein oman auton omistamisen emotionaalisen puolen varjoon.

Kaikilla ei ole varaa valita omistamista, mutta niillä joilla on, juuri emotionaalinen puoli on se syy, jonka takia autoilijat ovat valmiita syytämään omaan autoon rahaa täysin riippumatta sijoituksen taloudellisesta järkevyydestä.

Olin ennen toimittajan uraani töissä mainostoimistoissa Suomessa, ja kerran minulla oli asiakkaanani Volvo. Alan vanhat konkarit opettivat minulle, että todellisuudessa auto hankitaan aina tunteella, joka sitten kääritään rationaalisiin järkisyihin hankinnan perustelemiseksi. 

Volvon tapauksessa tuo kääre oli turvallisuus, vaikka todellisuudessa myynti perustui asiakkaiden tunteiden onnistuneeseen hyödyntämiseen. Samat ihmismielen lainalaisuudet pitävät edelleenkin paikkansa. Suuret ratkaisut tehdään tunteella, ja järkevät selitykset keksitään jälkeenpäin. 

Sama koskee myös omistamiseen liittyviä valintoja.

Kirjoittaja: Mika Horelli, MustRead

Juttu on julkaistu MustReadissa 4.6.2021. MustReadin Brysselin-kirjeenvaihtajan työskentelyä tukee taloudellisesti Finanssiala ry. Lahjoittaja ei ole vaikuttanut sisältöön eikä MustReadin journalistiseen prosessiin.