Vanha viisaus toteaa ”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää”. Menneisyys on jättänyt meihin suomalaisiin leiman. Suomelle ja suomalaisille toimijoille on vuosikymmenten saatossa kansainvälisillä markkinoilla syntynyt maine siitä, että meihin voi luottaa. Suomalaisen antama sana pitää.
Luottamuspääoma on markkinatalouden merkittävintä mammonaa. Globaalissa finanssikriisissä meihin kohdistuva luottamus on vain kasvanut, sillä suomalainen finanssiala ei tuonut finanssikriisiä Suomeen ja on yleisesti arvioituna tällä hetkellä yksi kestävimpiä ja parhaiten hoidettuja finanssisektoreita maailmassa.
Myös finanssialalla tärkein tuotannontekijä on luottamus. Jos perusluottamus on olemassa, sitä voidaan vahvistaa esimerkiksi laadukkaalla ja oikein kohdistetulla sääntelyllä. Mutta jollei luottamusta ole, mikään ei liiku ja maailma käytännössä pysähtyy.
Lyhyen ajan sisällä olemme nähneet jo kolme globaalin luottamusvajeen aiheuttamaa kriisiä. Ensimmäinen oli syksyllä 2007, kun Yhdysvaltain subprime-kupla puhkesi. Toisen kerran maailma oli lähellä ytimen sulamista syksyllä 2008 kun perinteikäs investointipankki Lehman Brothers meni konkurssiin, mikä käynnisti ennennäkemättömän myllerryksen globaaleilla finanssimarkkinoilla. Kolmas luottamusvajeen aiheuttama tilanne, valtioiden velkakriisi, kypsyi kriisin asteelle vuosi sitten keväällä Kreikan valtionlainojen riskilisien pompattua taivaisiin. Velkakriisi ei ole vuodessa juurikaan helpottunut. Päinvastoin, kriisi jatkuu edelleen. Tällä hetkellä vastuulliset päättäjät etsivät ratkaisua auttaakseen Portugalin tielle, jonka päämääränä on vakaus ja tasapaino.
Osana eduskuntavaalikampanjaa on meilläkin käyty keskustelua Suomen osallistumisesta mantereemme talouden vakauttamiseen. Tämä kysymys on suomalaisten kannalta olennaisen tärkeä. Suomen kannanotot euroalueen talouspäätöksien osalta ovat maamme tulevaisuuden kannalta keskeisiä.
Avoimen yhteiskunnan ja talouden airuena Suomi on niin hyvässä kuin pahassakin osa Eurooppaa. Suomen kaltainen avoin yhteiskunta on helposti haavoittuva. Meillä menee lujaa, kun maailmalla menee lujaa. Me myös kärsimme ensimmäisenä, kun jotkut jossain päin maailmaa mokaavat ja synnyttävät kriisin – oli se luonteeltaan millainen tahansa. Tämä nähtiin raskaasti vuoden 2009 kriisin aikana. Suomen osalta on valittava olemassa olevista ratkaisumalleista se, joka on suomalaisten työpaikkojen, hyvinvoinnin ja tulevaisuuden kannalta paras vaihtoehto. On näytettävä toteen, kuinka muiden euroalueen valtioiden tukeminen edesauttaa suomalaista työllisyyttä ja hyvinvointia. Haaste on suuri, sillä kun vastakkain ovat halpa populismi ja kallis vastuullisuus, ei ole vaikea tietää kumpi on kansan silmissä vahvemmilla.
EU:n jäsenvaltiot voivat auttaa vaikeuksiin ajautunutta kaveria mäessä, mutta maan itsensä on kuitenkin kukkulalle kivuttava. Jokainen unionin jäsenvaltio vastaa viime kädessä asioistaan itse. Poliittisten valintojen merkitys täytyy kuitenkin tunnustaa. Suomen tie olisi voinut olla hyvin samanlainen kuin Kreikan, Irlannin tai Portugalin tie, ellei 90-luvun taitteen pankkikriisin ja sitä seuranneen laman aikana olisi tehty vaikeita ja tuolloin hyvin epäsuosittuja valintoja, joilla julkisen talouden velkaantumiskierre saatiin katkaistua. Kansa oli meilläkin barrikadeilla, mutta poliitikkojen selkäranka kesti tällaiset paineet toisin kuin monissa muissa maissa, joissa vaaleilla valitut valtaapitävät ovat peräytyneet heti ensimmäisten kielteisten gallup-lukujen tultua heidän tietoonsa. Tätä samaa selkärankaa tarvitaan myös jatkossa.
Meidän ei pidä kuitenkaan kuvitella, että yksin tiukemmalla talouskurilla luomme tavoittelemamme vakauden ja kasvun Euroopan. Edes nyt hyväksyttyjen uusien koordinaatiomekanismien avulla Eurooppa ei nouse taloudellisesta uneliaisuudestaan. Ei joukko sääntöjä voi auttaa Euroopan julkisia talouksia tukevasti jaloilleen. Me tarvitsemme talouskasvua ja parempaa kilpailukykyä. Niitä ei saavuteta uusilla säännöillä, vaan järkevillä taloudellisilla uudistuksilla – joita monet Euroopan valtiot ovat pyrkineet välttämään aivan liian kauan.
Piia-Noora Kauppi
Kirjoittaja on Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja.