Pohjoismainen hyvinvointimalli on onnistunut monessa asiassa. Ennen kaikkea olemme menestyneet hyvin tavoitteessamme elää entistä terveempinä yhä vanhemmiksi. Tästä johtuen vanhuuden turvaa tarvitsevien ikäihmisten määrä kasvaa voimakkaasti. Vanhuuden turvasta ja hyvinvoinnista puhuttaessa keskeinen asia on ns. palvelulupaus. Sillä tarkoitetaan sitä mielikuvaa, joka esim. terveydenhoitopalveluista ja hoivapalveluista on annettu kansalaisille. Palvelulupausten ongelmana on se, että oikeus julkisiin hyvinvointipalveluihin ja palveluiden sisältö perustuvat aikanaan niitä tarvittaessa kulloinkin voimassa olevaan lainsäädäntöön, joka voi olla tulkinnanvarainen ja koettua tarvetta niukempi. 
Julkisten hyvinvointipalveluiden sisällön määräävät aina lopulta kulloinkin vallitsevat talouden realiteetit. Perusteeton optimismi julkisten palvelu- ja eläkelupausten antamisessa on siksi vaarallista. Elämme pitkälti kädestä suuhun ja vain lakisääteisessä työeläkejärjestelmässä on merkittävää puskurirahastointia. Muualla sosiaali- ja terveyspalveluissa rahoitus hoidetaan veroilla tai velaksi.
Taloutemme on julkisella puolella alijäämäinen ja kestävyysvajeen kourissa, mutta
merkittävä osa yksityisistä talouksista vaurastuu koko ajan. Yksityinen varallisuus
siirtyy aikanaan lisärahoitukseksi lapsillemme. Vaurastuminen antaa mahdollisuuden
kehittää hyvinvointipalveluiden – etenkin vanhuspalveluiden – rahoituksen kumppanuutta yhteiskunnan ja kansalaisen kesken. Ikäihmisen omaisuudesta voitaisiin irrottaa ostovoimaa palveluita varten esimerkiksi omaisuutta realisoimalla, ns. käänteisillä asuntolainoilla tai vanhuusiässä otettavalla kertamaksuisella lisäeläkevakuutuksella.
Suomen hyvinvointimalli kaipaa uudistamista. Kestävyysvaje ei ole ratkaistavissa
pelkästään pidentämällä työuria, korottamalla verotusta ja leikkaamalla julkisia palveluita. On määriteltävä selkeät pelisäännöt sille, missä tilanteissa ja millaisiin palveluihin ja tulonsiirtoihin kansalainen on oikeutettu ja mitkä asiat ja riskit jäävät hänen omalle vastuulleen. Oman vastuun selkeämpi määrittely helpottaa kansalaisen omaa varautumista koskevaa päätöksentekoa. Sosiaali- ja terveyspalveluiden kunnallinen palveluseteli on yksi hyvä väline yhdistettäessä julkista rahoitusta ja kansalaisen omaa ostovoimaa.
Kumppanuuden onnistumiseksi kansalaisille on annettava parempaa informaatiota eläke- ja palvelulupauksista. Kansalainen ei voi suunnitella riittävästi omaa taloudellista varautumistaan vanhuutta varten, ellei hän saa koko ajan tarkentuvaa tietoa omasta lakisääteisestä turvastaan. Yhteiskunnallisessa tiedottamisessa ja poliittisessa keskustelussa pitää erityisesti välttää antamasta epärealistista kuvaa julkisista vanhuspalveluista.
Timo Silvola
Kirjoittaja toimii johtajana Finanssialan Keskusliitossa.
Kirjoitus on julkaistu 5.9.2011 Uutispäivä Demarissa.