Kuka pyykkää pankkipyykkiä ja kenen pulvereilla?

Kun pankkeja pelastetaan, palaa mittaamaton määrä rahaa ja hermoja. Mutta kenen hermoja ja kenen rahoja? Tähän punotaan EU:ssa ratkaisua, ja hereillä on oltava, jotta asiaan voi vaikuttaa. Tulevaisuuden pankkikriisien maksajia haetaan juuri nyt.

On oltava itsestään selvää, että lähtökohtaisesti pankkien vaikeuksista vastaavat niiden omistajat ja pankkien velkojat. Lisäpuskuria saadaan ongelmatilanteissa pääomaksi kääntyvistä velkapapereista eli niin sanotuista bail-in –instrumenteista. Mikäli omat pääomat eivät vielä sittenkään riitä pankin vastuiden kantamiseen, on oltava toinen potti, josta likapyykkiä pestä. Tällä hetkellä EU-komission ehdotus on, että perustettaisiin koko EU:n laajuinen pankkien rahoittama kriisirahasto, jossa olisi samassa korissa kaikkien maiden pankkien pelastamiseen tarvittavat rahat. Tämä ei ole suomalaisten pankkiasiakkaiden kannalta se viisain vaihtoehto: Ensinnäkin suomalainen pankkiasiakas joutuisi silloin kuittaamaan omasta pussistaan muiden maiden pankkien rahavaikeuksia. Toiseksi yhteisen rahaston kohdalla voisi käydä helposti niin, että isoveljen karttuisaan käteen luotettaisiin liikaa, eikä omasta taloudesta pidettäisikään niin visua huolta kuin muutoin pidettäisiin. Parempi vaihtoehto olisi, että jokaisessa maassa olisi oma kriisinratkaisurahasto, ja ne muodostaisivat oman verkoston. Jokaisen maan kansallinen kriisinratkaisurahasto olisi vastuussa omassa maassaan toimivien rahoituslaitosten ongelmista. Näin kaikki eivät joutuisi maksamaan yhden epäonnistumisesta, vaan ainoastaan asianosaisten maiden rahastot yhteistyössä keskenään. Kuka tahtipuikkoa sitten heiluttaisi, kuka käskisi, koska rahaston varoja ryhdyttäisiin käyttämään? Komissio kaavailee sankarituomarin viittaa itselleen, mutta ounastelen, että silloin poliittiset tuulet ja neuvoston kulloinenkin kokoonpano vaikuttaisivat liiaksi päätöksentekoon. Pankkien tukemisen olisi oltava ehdottoman tasapuolista, ja pieniä pankkeja olisi tuettava samoin perustein kuin suurten maiden suurpankkeja. Kriisinratkaisurahaston ylimpinä päätöksentekijöinä pitäisi olla itsenäisiä ja piinkovia ”pesänhoidon” ammattilaisia. Olkoonkin, että sellaisen ratkaisun lakiperustan muovaaminen veisi reippaasti aikaa. Mikäli rahaston käytölle kussakin tilanteessa halutaan poliittinen siunaus, tulisi se antaa pelkästään hyväksymällä tai hylkäämällä ammattilaisista koostuvan kriisinratkaisuneuvoston jäsenten ehdotus. Tällainen malli on ollut toimiva myös Yhdysvalloissa. Kun yhteinen kriisinratkaisurahasto saadaan pystyyn muodossa tai toisessa, pitäisi ehdottomasti huolehtia siitä, ettei pesupulvereita kerätä pankeilta kahteen kertaan. Täällä kotimaassa on jo voimassa pankkivero, jonka tuottoja ei kuitenkaan ole vielä jyvitetty kriisinratkaisurahaston perustamiseen, vaikka hallituksella tällainen aie hallituksen esityksen mukaan oli. Kansallinen kriisinratkaisurahasto pitäisikin saada viipymättä luotua ja pankkiverolla kerätyt verotuotot rahaston peruspääomaksi siirrettyä.
Kaupin blogi on julkaistu myös Verkkouutisissa 22.11.2013