Keskustelu euroalueen tulevaisuudesta on viime viikkoina käynyt kuumana. Juuri ennen kesäkuun lopussa pidettyä huippukokousta neuvoston, komission, EKP:n ja euroryhmän puheenjohtajat valmistelivat yhteisen raportin, joka on otsikoitu ”Kohti todellista talous- ja rahaliittoa”. Yksi keskeinen osa tätä syvemmän talousliiton suunnitelmaa on ajatus ns. Euroopan pankkiunionin perustamisesta.
Pankkiunionisuunnitelmissa on sekä hyviä että huonoja elementtejä suomalaisten pankkien ja niiden asiakkaiden näkökulmasta.
Parhaat elementit pankkiunionissa olisivat entistä yhtenäisempi eurooppalainen pankkivalvonta ja pankkien yhdenmukainen sääntely Euroopassa. Suomalaisten pankkien kannalta yhtenäistä sääntelyä koskevat hankkeet ja pyrkimys mahdollisimman kattavaan finanssialan sääntelyn EU-tason harmonisointiin ovat kannatettavia. Valitettavasti muun muassa valmisteilla olevan vakavaraisuussääntelyn osalta tämä ei kuitenkaan näytä toteutuvan, mikä estää rahoitusmarkkinoiden yhdentymiskehitystä ja heikentää finanssiryhmien tasavertaisia kilpailuedellytyksiä EU:n alueella.
On myös selvää, että monissa maissa toimivien, koko eurooppalaisen pankkijärjestelmän kannalta merkittävien pankkien valvontaa tulee kehittää edelleen. Monia käytännön kysymyksiä eurooppalaisesta pankkivalvonnasta on kuitenkin mietittävä ennen kuin esitykset voidaan toteuttaa. Jos uusi valvontaviranomainen perustetaan EKP:n yhteyteen, onko viranomaisella valtuudet valvoa myös euroalueen ulkopuolisia ryhmittymiä? On huomattava, että esimerkiksi Suomessa toimivasta kolmesta suurimmasta finanssiryhmittymästä kahdella emoyrityksen kotivaltio on euroalueen ulkopuolella. Yhtenäisen eurooppalaisen valvontajärjestelmän toteuttaminen ei kuitenkaan edellytä täysimittaista pankkiunionia, joka pitää sisällään hyvin laajamittaiset esitykset yhteisvastuusta.
Pankkiunionin heikoin kohta on nimenomaan liian pitkälle menevä yhteisvastuu. Yksittäisten pankkien ongelmien ja vastuiden jakaminen koko eurooppalaisen pankkisektorin kannettavaksi ja jopa ottaminen julkisen vastuun piiriin olisi mittava tulonsiirto pohjoisten maiden pankkisektorilta Etelä-Euroopan ongelmapankeille. Neljän presidentin raportissa esitetty pankkiunioni tarkoittaisi käytännössä EU-maiden pankkien keskinäistä yhteisvastuuta. Viime kädessä kyse olisi pankkien asiakkaiden keskinäisestä yhteisvastuusta, koska kriisienhoidon kulut perittäisiin pankeilta, jotka joutuisivat siirtämään kustannusrasitteen eteenpäin asiakkailleen. Aina, kun puhutaan yhteisvastuusta, on otettava huomioon moraalikadon riski, toisin sanoen se, että jokin osapuoli – pankki tai valtio – käyttää yhteisesti sovittua järjestelmää väärin omien etujensa ajamiseksi. Ylipäätään olisi tärkeää välttää taloudessa sellaisten rakenteiden luomista, joihin sisältyy merkittävä moraalikadon mahdollisuus.
Ennen kaikkea on syytä ymmärtää, ettei pankkiunioni millään tavalla olisi ratkaisu nykyiseen kriisiin: se ei auttaisi kriisimaiden pankkijärjestelmien rakenteellisten ongelmien ratkaisemista. Nämä ongelmat pankkien omistajien ja isäntävaltioiden on hoidettava kuntoon. Hyvin asiansa hoitaneiden maiden pankkien ja niiden asiakkaiden ei pidä joutua muiden maksumieheksi.
Ennen päätöksiä pankkiunionin osalta on myös tärkeää selventää, mihin ongelmiin sillä pyritään vastaamaan. Kuten sanottua, useissa maissa toimivien suurten pankkien valvonnassa keskitetty valvonta voi yhdenmukaistaa ja tehostaa valvontaa. Sen sijaan kansallisen sektorin ja valvonnan ongelmiin (kuten valtaosa esim. Espanjan pankkien ongelmista) keskitetty valvonta ei olisi tuonut suoraa hyötyä. Esimerkiksi pieniin paikallisiin pankkeihin alun perin kasautuneet ongelmalliseksi osoittautuneet kiinteistöluotot tuskin olisivat tulleet EU-valvojan valvontaan.
Sitä paitsi maiden lähtökohdat pankkiunionin perustamiseen olisivat hyvin erilaiset ilman nykyistä akuuttia kriisiäkin. Esimerkiksi Suomessa on kerrytetty pitkän aikaa varoja talletussuojarahastoon, monissa muissa EU-maissa talletussuojan ennakkorahastointia ei ole lainkaan. Eri maiden pankkien erilainen lähtötilanne on myös aina otettava huomioon mahdollisia yhteisvastuun elementtejä rakennettaessa. Lisäksi Suomessa toimivat pankit ovat vakavaraisia ja niiden stressinsietokyky on hyvä, kuten Finanssivalvonnan juuri julkistamat stressitestilaskelmat osoittavat. Sen sijaan monissa muissa EU-maissa tilanne on heikompi niin talletussuojarahastossa olevien varojen kuin pankkien kunnonkin osalta.
Mahdolliset pankkiunionia koskevat ehdotukset olisikin valmisteltava EU:ssa huolella, ja ehdotusten kokonaisvaikutukset niin pankkeihin kuin koko kansantalouteen olisi arvioitava hyvin tarkkaan. Näin suurissa asioissa ei pidä tehdä hätiköityjä ratkaisuja. On hyvin mahdollista, että nämä kysymykset eivät voi edetä ilman perussopimusmuutoksia. Nykyinen vakaus- ja kasvusopimus, EU:n muut perussopimukset tai uusi talouskurisopimus eivät anna tukea näin pitkälle meneville unionin jäsenvaltioita koskeville sitoville toimille.
Piia-Noora Kauppi
Kirjoittaja on Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja.
Kirjoitus on julkaistu 12.7.2012 Kaleva-sanomalehdessä Alakerta-palstalla.