Italian tuorein pankkikriisi on herättänyt paljon keskustelua EU:n uuden kriisinratkaisusääntelyn toimivuudesta. Samalla se on muistuttanut siitä, miten erilaisessa kunnossa pankkijärjestelmät ovat eri maissa. Näissä oloissa yhteisvastuun lisäämiselle pankkiunionissa ei ole minkäänlaisia edellytyksiä.
Italia joutui juhannuksen aikana asettamaan konkurssiin kaksi pankkia, Veneto Bancan ja Banca Popolare di Vicenzan. Niiden yhteenlaskettu tase on reilut 60 mrd. euroa. Italialainen suurpankki Intesa Sanpaolo ostaa muodollisella yhden euron hinnalla pankkien terveen liiketoiminnan. Ongelmasaamiset siirretään roskapankkiin.
Osakkeenomistajat ja juniorivelkojen omistajat ottavat kantaakseen osan kustannuksista, mutta tämän lisäksi Italian valtio – siis veronmaksajat – osallistuu 17 mrd. eurolla kustannusten kattamiseen. Tästä noin viisi mrd. euroa maksetaan Intesalle ja loput annetaan takuiksi tappioita vastaan. Toimien lopullinen hintalappu veronmaksajille selviää vasta vuosien kuluttua. Pankkien seniorivelkojen haltijat eivät näillä näkymin joudu osallistumaan kustannuksiin.
Kriisipankit ovat olleet jo pidempään suurissa vaikeuksissa, ja Italian hallitus on laatinut erilaisia suunnitelmia niiden ongelmien ratkaisemiseksi. Alun perin pankit oli tarkoitus pääomittaa uudelleen, mutta ne eivät kyenneet hankkimaan riittävästi uutta pääomaa.
Nyt valittu toimintatapa – Italian lakien mukainen konkurssimenettely – on herättänyt yleisesti paljon ihmetystä. EU:ssa on viime vuosina otettu käyttöön uusi pankkikriisien ratkaisua koskeva sääntely, niin kutsuttu pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivi (BRRD). Lisäksi on perustettu pankkiunionimaille yhteinen kriisinratkaisumekanismi. Jos pankki ajautuu suuriin ongelmiin, se lähtökohtaisesti asetetaan kriisinratkaisuun, jossa pankkien omistajien ohella myös velkojat osallistuvat kustannusten kattamiseen. Kyse on sijoittajanvastuun toimeenpanosta eli ns. bail-inistä. Veronmaksajille ei pitäisi koitua maksettavaa.
Kriisinratkaisusääntelyn näkökulmasta tilanne on huonompi. Sen uskottavuus on saanut pahan kolauksen.
Italiassa valittu toimintatapa on sinällään EU-säännösten mukainen: jos yleinen etu ei edellytä pankin asettamista kriisinratkaisuun, jäljelle jää konkurssimenettely. Siihen voidaan yhdistää julkista tukea EU:n valtiontukisäännösten asettamissa puitteissa. Monella taholla on kuitenkin herättänyt ihmetystä, täyttyivätkö nämä ehdot aidosti vai oliko mukana myös poliittista harkintaa. Yleisesti on tiedossa, että kummankin kriisipankin seniorivelkojien joukossa on paljon piensijoittajia. He olisivat joutuneet mukaan kustannusten kattamiseen, jos pankit olisi asetettu kriisinratkaisuun konkurssin sijaan. Nyt heidän osaltaan tilanne näyttää paremmalta. EU:n uuden kriisinratkaisusääntelyn näkökulmasta tilanne on huonompi. Sen uskottavuus on saanut pahan kolauksen.
Riippumatta siitä, mitä Italian päätösten taustalla oli, tilanne antaa runsaasti ajateltavaa myös suomalaisille. Suomi on mukana EU:n pankkiunionissa, jossa pankeilla on yhteinen valvonta ja yhteinen kriisinratkaisumekanismi. Jälkimmäiseen sisältyy yhteinen kriisirahasto, johon myös suomalaiset pankit maksavat vakausmaksuja. Rahaston tavoitetaso on noin 55 mrd. euroa ja sen varoja voidaan käyttää pankkikriisien hoitoon, jos sijoittajanvastuu ei riitä kattamaan kaikkia kustannuksia.
Nyt syntyi huolestuttava ennakkotapaus, joka antaa viestin, että veronmaksajien rahoja voidaan jatkossakin käyttää pankkikriisien hoitoon.
Suomalaisten pankkien ja niiden asiakkaiden kannalta on sinällään myönteistä, että italialaisten pankkien ongelmia hoidetaan italialaisten varoin. Tämä on ollut suomalaisen finanssialan tavoite koko sen ajan, kun pankkiunionia on rakennettu. Kunkin maan on hoidettava omin varoin pankkijärjestelmänsä kuntoon ennen kuin yhteisvastuun käyttöä voidaan lisätä. Olisi kuitenkin ollut suotavaa, että sijoittajanvastuuta olisi käytetty täysimittaisesti hyväksi. Nyt syntyi huolestuttava ennakkotapaus, joka antaa viestin, että veronmaksajien rahoja voidaan jatkossakin käyttää pankkikriisien hoitoon uudesta kriisinratkaisusääntelystä huolimatta.
Italian viimeaikaiset tapahtumat tuskin jäävät viimeisiksi. Jo nyt on tiedossa uusia pankkeja, joiden ongelmiin viranomaiset joutunevat lähiaikoina puuttumaan. Senkin jälkeen ongelmia riittänee, sillä valtaosa Italian pankeista – samoin kuin koko pankkiunionin pankeista – ei ole läpikäynyt kattavaa tasearviointia. Kun sellainen tehtiin EKP:n johdolla muutama vuosi sitten, mukana oli vain noin 130 pankkia. Arvioinnin ulkopuolelle jäi tuhansia pieniä pankkeja. Piileviä ongelmia voi Italian ohella olla myös monissa muissa maissa.
Suomen näkökulmasta viestin pitäisi olla ilmeinen: yhteisvastuun lisäämistä ei nyt pidä millään tavoin nopeuttaa pankkiunionissa. Erityisesti tämä koskee yhteistä talletussuojaa, jota komissio ehdotti loppuvuonna 2015. Yhteisvastuullisen talletussuojan rakentamisen sijaan tulisi keskittyä siihen, että EU-maat toimeenpanevat jo tehdyt päätökset kansallisten talletussuojajärjestelmien yhdenmukaistamisesta.
Samoin on syytä painaa jarrua neuvotteluissa, jotka koskevat yhteisen pankkikriisirahaston vararahoitusjärjestelyä. Koska järjestelyn kautta annettu rahoitus peritään pankeilta täysimääräisesti takaisin, suomalaisten pankkien kannalta on tärkeää, että täysin yhteisvastuulliseen vararahoitusjärjestelyyn siirrytään vasta siinä vaiheessa, kun EU:n pankkisektorin riskejä on riittävästi vähennetty ja Italian sekä muiden maiden pankkien nykyiset ongelmat korjattu näiden maiden omin toimenpitein.
Yhteisvastuun lisäämistä voidaan pankkiunionissa harkita vasta sitten, kun se tapahtuu tasaveroiselta pohjalta ja siitä koituvat hyödyt sekä kustannukset jakautuvat oikeudenmukaisesti eri osapuolien kesken.
Jäikö kysyttävää?
|Aiheen asiantuntijat
