Viime viikonvaihteessa joukko eurooppalaisia päättäjiä kokoontui Saariselälle keskustelemaan muun muassa siitä, millainen EU on kymmenen vuoden päästä. EU-väen Lappi-retriitin ”keskusteluissa pohditaan, kuinka taloudellinen ja sosiaalinen kriisi on vaikuttanut Eurooppaan, ja ideoidaan ratkaisuja näihin haasteisiin.” Näin todettiin valtioneuvoston tiedotteessa.
Suomi on aloitteellinen EU:n tulevaisuuskeskustelussa. Tämä on oikea linja, koska Eurooppa on valtavien taloudellisten haasteiden edessä. Ilmassa on myös yhteistä tahtoa löytää ratkaisut maanosaamme vaivaaviin työllisyyden, kasvun ja hyvinvoinnin ongelmiin. Mustia pilviä kuitenkin riittää EU:n taivaalla.
Eurooppa on hukkaamassa taloudellisen hyvinvoinnin perusreseptin. Osa eurooppalaisista päättäjistä kieltää tämän tosiasian. Haikaillaan viime vuosituhannen lopun kultaisia kasvun vuosia eikä suostuta ymmärtämään tosiasioita. Eurooppalaiset julkiset taloudet ovat uudessa maailmantalouden tilanteessa pysyvästi ahtaalla.
Massatyöttömyys on tullut jäädäkseen Eurooppaan. EU:n kilpailukyky on viimeisen kymmenen vuotta tasaisesti heikentynyt suhteessa kilpailijoihin. Käännettä ei tapahdu, ellei eurooppalaista strategiaa mietitä kokonaan uusiksi. Pelkkä nykyisen talousmallin uudelleenviritys ei riitä.
Talouskriisi on peittänyt alleen muut ”suuret agendat”, kuten EU:n ulkosuhteiden kehittämisen ja avautumisen uusille jäsenvaltioille. Ulkosuhteissaan EU on jäämässä atlanttisen maailmankuvan vangiksi maailman ”tyynenmerellistyessä”.
Laajentumisen osalta Kroatia toki kolkuttelee jo unionin ovella, mutta esimerkiksi Turkin mahdollinen jäsenyys on jäänyt poliittisessa keskustelussa viime aikoina taka-alalle. Tästä näkökulmasta olikin ilahduttavaa lukea Saariselän kokoukseen osallistuneen, vanhan meppiaikaisen tuttavani Turkin varapääministeri Ali Babacanin lausunto, jossa hän totesi Turkin olevan edelleen kiinnostunut EU-jäsenyydestä erityisesti EU:n arvojen ja ideoiden tähden ja uskovan, että talousvaikeudet ovat vain väliaikaisia.
Toisin kuin Babacan, epäilen, että talousvaikeudet jäävät pitkäaikaiseksi riesaksi EU:n ylle, mikäli muutosta politiikassa ei tapahdu. Vaikka EU:n taloudellista yhdentymistä on kriisin siivittämänä viety vauhdilla eteenpäin, ehdotetut ratkaisut nojaavat entistä enemmän sääntelyyn ja aiempaa vähemmän markkinoihin.
Euroopasta uhkaa tulla entistä enemmän suunnitelmatalous, joka hukkaa markkinatalouden dynaamisen voiman. On tehty jos jonkinlaista uutta sopimusta, six-packia ja two-packia sekä uusi vakaussopimus TSCG.
Näiden sopimusten merkitys on kiinni siitä, noudatetaanko niitä vai jäävätkö ne paperille kuten aiemmat eurooppalaiset edeltäjänsä. Euroalueen julkistalouksien velkakriisi johtuu suurelta osin siitä, etteivät jäsenvaltiot hyvistä aikeistaan huolimatta kyenneet tai halunneet sitoutua aiempiin hyväksymiinsä velvoitteisiin. Politiikka voittaa aina juridiikan, se on nähty ennenkin.
On hyvä, että Suomi pyrkii löytämään uusia keinoja palauttaa EU-talous raiteilleen. Suomen EU-politiikan keskeisimpänä tavoitteena on oltava unionin toimintakyvyn palauttaminen. Yksi tärkeimpiä Suomen oman kansallisen edunvalvonnan paikkoja on keskustelu Euroopan pankkiunionista. Sen heikoin kohta on nimenomaan liian pitkälle menevä yhteisvastuu.
Yksittäisten pankkien ongelmien ja vastuiden jakaminen koko eurooppalaisen pankkisektorin kannettavaksi ja jopa ottaminen julkisen vastuun piiriin olisi mittava tulonsiirto pohjoisten maiden pankkisektorilta Etelä-Euroopan ongelmapankeille.
Vasta kun menneisyydestä aiheutuneet kilpailukykyongelmat ja ”perintövelat” on hoidettu ja kaikki todella noudattavat samoja pelisääntöjä, voidaan edes aloittaa keskustelu laajemmasta yhteisvastuusta. Valtioiden välinen yhteisvastuu muun muassa finanssiunionin ja yhteisten eurobondien eli vakausjoukkolainojen luominen ja pankkien välinen yhteisvastuu yhteisine kriisirahastoineen ja talletussuojineen ovat pitkälti samoja asioita.
Viime kädessä maksajina ovat aina kotitaloudet ja yritykset joko veronmaksajan ominaisuudessa tai pankin asiakkaina.
Vakausjoukkolainojen käyttöönotto edellyttäisi pitkälle vietyä talousliittoa. Yhteisten velkasitoumusten mukanaan tuoma yhteisvastuu toisi mukanaan moraalikato-ongelman, jonka hallinta edellyttäisi hyvin toimivaa finanssi- ja talouspolitiikan ohjausjärjestelmää, joka takaisi talouskurin.
Jäsenmaiden kilpailukyky- ja velkaongelmat on ratkaistava ennen vakausjoukkolainojen käyttöönottoa. Olisi varauduttava myös siihen, että kaikkia velkaongelmia ei kyetä ennalta estämään ja yhteiset velat tätä myötä erääntyvät maksettavaksi. Siksi on etukäteen mietittävä, miten yhteisvastuulla olevat velat hoidetaan tilanteessa, jossa jokin jäsenmaa ajautuu maksukyvyttömäksi.
Vakausjoukkolainat olisivat jälleen kerran yksi esimerkki siitä, miten markkinakurin merkitystä julkisen taloudenpidon ohjaajana vähennetään.
Talouskuri ja kilpailukyky eivät ole vastakkaisia tavoitteita. Talouspoliittisen koordinaation tehostaminen toivottavasti tekee jäsenmaiden finanssipolitiikasta nykyistä kurinalaisempaa, mikä on edellytys sille, että euroalueen talouskehitys on suotuisaa ja rahoitusolot vakaat.
Hyvä talouskuri tukee talouden kilpailukykyä vaikuttamalla yleiseen hinta- ja kustannuskehitykseen sekä työ- ja hyödykemarkkinoiden toimintaan.
Piia-Noora Kauppi
Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja
Kolumni on julkaistu Kalevan Vieras-palstalla