Politiikassa kiitosta saa harvoin, jos koskaan. Kun asiat menevät hyvin, menestyksen hedelmien jakajia riittää. Ja kun asiat menevät heikosti, syylliseksi leimataan helposti joku väärällä hetkellä vastuullisessa roolissa ollut yksilö ja muut pesevät kätensä.
Ehkäpä vielä yksittäisiä poliitikkojakin epäkiitollisempi rooli on kuitenkin Euroopan unionilla. Se on oikea kusitolppien kuningas. Toisen maailmansodan jälkeinen aika mantereellamme on ollut useimmilla mittareilla erittäin hyvää aikaa. Olemme saaneet elää pitkää rauhan aikaa, talous on huolimatta luonnollisista suhdannevaihteluista kohentunut, ympäristön tila parantunut ja kansalaisten vapaudet laajentuneet. On kuvaavaa, että maailmansotien raunioittamassa Euroopassa suurimpia lapsikuolemien aiheuttajia olivat kulkutaudit ja puutteellinen ravinto. Nyt takanamme on monta kasvun vuosikymmentä, joiden aikana väestön keskimääräinen elinikä on noussut yli viidellä vuodella.
En missään nimessä tarkoita, että Euroopassa kaikki olisi auvoista. Suuria haasteita on paljon. Globaalissa toimintaympäristössä on lisäksi tällä hetkellä paljon epävarmuustekijöitä. Todella huolestuttavaa kuitenkin on, millä nopeudella luottamus eurooppalaisen integraation hyvää luovaan voimaan on nyt rappeutumassa. Tämä ei koske niinkään kansalaisia, sillä jakolinjat yhdentymiseen myönteisesti ja kielteisesti suhtautuvien välillä ovat olleet koko jäsenyytemme ajan suhteellisen vakiintuneet.
Eniten usko tuntuu horjuvan nyt poliittisen eliitin piirissä. Kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump uhoaa sekavissa lehdistötilaisuuksissaan Brexitin olevan ”a great thing”, huippujuttu ja uskoo muiden jäsenvaltioiden seuraavan pian perässä, osa EU-valtioiden valtavirtapoliitikoista salaa nyökyttelee. EU on ongelma, joka ainoastaan rajoittaa jäsenvaltioidensa mahdollisuuksia hoitaa asioitaan kuten parhaaksi katsovat. Kasvoton byrokratia, joka suoltaa yhtenään sääntöjä ja päätöksiä, joiden tavoitteita on oman kotimaan näkökulmasta vaikea sisäistää.
Euroopan unionilla on tavattoman huono maine. Toisaalta olisi ihme, jollei näin olisi; niin kauan ovat kansalliset poliittiset päättäjät panneet kaikenlaisen oman kyvyttömyytensä EU:n piikkiin. Eikä Suomen hallitus ole tässä yhtään muita kunnostautuneempi. Onhan se aika paljon puhuvaa, että tuore elinkeinoministeri kertoo menevänsä mieluummin raveihin kuin edustamaan Suomea kokouksiin Brysseliin. Yhä useammin myös elinkeinoelämän toimijoiden piiristä kuuluu kritiikkiä EU:ta kohtaan. Terve kritiikki totta kai kuuluukin avoimeen yhteiskuntaan, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Ongelma on enemmänkin se, että EU:n myönteiset asiat jäävät täysin varjoon.
Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas. Vikaa on myös meissä, lähtökohtaisesti EU-myönteisissä politiikan ja elinkeinoelämän toimijoissa, jotka olemme vaipuneet jonkinlaiseen horrokseen EU:n suhteen. Leimaamme Trumpin ja Brexitin hullujen hommaksi, ja päivittelemme populistien nousua lähestyvissä EU-jäsenvaltioiden vaaleissa. Emme kuitenkaan lähde aktiivisesti puolustamaan EU:ta ja sen perusarvoja, vaan enemmänkin napisemme kabineteissa, kuinka muut eivät ymmärrä EU:n hienoutta.
Ehkäpä käänne on kuitenkin tapahtumassa. Ainakin minulla on tarve uskoa, kun EU:n ulkoministeri Federica Mogherini Münchenin turvallisuuskokouksessa sanoo, että EU on vahvempi kuin miltä se näyttää. Voi hyvin olla niin, että integraatiota uhkaavat voimat lopulta saavat mantereemme viisaat päät yhteen ja tulevaisuus on entistä ehompi. Käy kuten parisuhteissa, yhteiset vastoinkäymiset vahvistavat ja ovat alku jollekin uudelle.
Kirjoitus on alun perin julkaistu Taloustaito-lehdessä.