Suomen Pankki julkaisi hiljattain yhdysvaltalaistutkimukseen perustuvan keskustelualoitteen aggressiivisen verosuunnittelun ja pankkirahoituksen suhteesta. Sen keskeisenä johtopäätöksenä on, että voimaperäistä verosuunnittelua käyttävät yritykset joutuvat maksamaan pankkilainoistaan muita yrityksiä korkeampia korkoja. Lisäksi tällaisten yritysten lainaehdot ovat ankarampia kuin muiden yritysten.
Julkisesta keskustelusta saattaa helposti syntyä käsitys, että finanssisektori edistää toiminnallaan veroparatiisien käyttöä. Monestakaan syystä asia ei ole näin eikä sitä ainakaan voi kuvata näin mustavalkoisesti. Päinvastoin ala on voimakkaasti eri tavoin mukana torjumassa rikollisuutta ja harmaata taloutta.
Finanssiliiketoiminta perustuu luottamukseen. Raha liikkuu eri tahojen välillä perustuen sopimukseen, jossa kummankin osapuolen tulee täyttää sopimuksen velvoitteet. Luottamusta on mahdoton synnyttää, jos osapuolilla on epäilyksiä toistensa menettelyjen asianmukaisuudesta.
Finanssialan asiakkaista ylivoimainen enemmistö on rehtejä eikä heidän etuaan saa vahingoittaa kenenkään hämärällä liiketoiminnalla. Yhdysvaltalaistutkimus vahvistaa tätä loogista väitettä varsin mielenkiintoisella tavalla.
Yritysten lainarahoitus koostuu pääasiassa vieraasta pääomasta, josta se maksaa sopimuksen mukaisen koron ja suorittaa pääoman takaisin laina-ajan kuluessa. Lainan antaneen pankin riskinä on, pystyykö yritys maksamaan pääoman korkoineen takaisin. Usein yritys joutuu antamaan vakuuden, jolla pankki pienentää riskiään.
Lainan antanut pankki ei saa itselleen lisähyötyä, vaikka yrityksen taloudellinen tilanne paranisi tulevaisuudessa. Jos taas yritys joutuu vaikeuksiin, pankki saattaa kärsiä menetyksiä. Verosuunnittelun näkökulmasta tarkasteltuna tämä merkitsee käytännössä sitä, että pankki ei lainanantajana hyödy yrityksen harjoittaman verosuunnittelun tuomista eduista, mutta joutuu kärsimään sen mahdollisesti aiheuttamista ongelmista. Yhdysvaltalaistutkimuksen havainto onkin, että aggressiivista verosuunnittelua harjoittava yritys joutuu maksamaan lainoistaan selvästi korkeampia korkoja kuin muut yritykset.
Yhdysvalloissa yrityksiltä edellytetään tilinpäätösinformaatiossa selvitystä mahdollisista veroriskeistä. Tässä yhteydessä ne joutuvat ilmoittamaan aggressiiviseen verosuunnitteluun liittyvistä hankkeistaan. Tutkimuksessa havaittiin, että tällaisilla verohankkeilla on vaikutusta yritysten nostamien lainojen korkoihin. Verrattuna muihin yrityksiin aggressiivisen verosuunnittelun aloittaneiden yritysten maksamat korot nousivat suhteessa muita enemmän. Tämä osoittaa selkeän syy-seuraussuhteen aggressiivisen verosuunnittelun ja koron välillä.
Tutkimuksessa selvitettiin myös aggressiivisen verosuunnittelun yhteyttä lainan muihin ehtoihin. Havaintona oli, että verosuunnittelu johtaa kiristyksiin myös lainan vakuuksissa. Lisäksi joukkovelkakirjamarkkinoilla sijoittajat vierastavat aggressiivista verosuunnittelua käyttäviä yrityksiä, minkä vuoksi tällaiset yritykset turvautuvat enemmän pankkirahoitukseen.
Aggressiivinen verosuunnittelu vaikeuttaa yritysrahoituksen saantia myös muilla tavoin. Aggressiivista verosuunnittelua harjoittavan yrityksen rakenne tytäryhtiöineen on tyypillisesti monimutkainen. Tämä saa rahoittajat epäilemään, etteivät ne saa yhtiöstä kaikkea informaatiota avoimesti. Tämäkin lisää rahoittajan riskiä ja antaa syyn nostaa korkoa ja kiristää lainan ehtoja.
Tutkimuksen aineisto koski yhdysvaltalaisten yritysten ottamia lainoja vuodesta 1985 vuoteen 2009. Voiko aineiston perusteella arvioida myös Suomen tilannetta? Suoria johtopäätöksiä ei tietenkään voi vetää, mutta olisi yllättävää, jos samat lainalaisuudet eivät pätisi myös Suomessa.
Rahoituksen logiikan näkökulmasta katsottuna yritysten on syytä tarkoin harkita kansainvälisen verosuunnittelunsa laajuutta. Edullisen rahoituksen turvaamiseksi sen saattaa olla viisaampaa luopua verosuunnittelulla saatavista hyödyistä.
Lopuksi todettakoon, että aggressiivisella verosuunnittelulla ei ole tarkkaa määritelmää mutta yleensä se tarkoittaa, että yritykset käyttävät hyväkseen eri maiden verojärjestelmien muotoseikkoja tai niiden keskinäisiä eroja tarkoituksenaan vähentää omaa verotaakkaansa. Lainsäädännön välimaastoon jäävän käsitteen sisältö tulisikin määritellä täsmällisemmin erotuksena laillisesta ja hyväksyttävästä verokilpailusta. Näin myös oikeusvarmuus paranisi.