Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan lähtökohdaksi on asetettu, että yhteisin verovaroin tarjotaan kaikille laadukkaat ja kattavat hoivapalvelut. Näin ei aina valitettavasti tapahdu vanhustenhoidossa.
Tänä päivänä lähes 60 prosenttia vanhuspalveluiden asiakkaista on kotihoidossa. THL:n vuonna 2018 tekemän selvityksen mukaan vanhusten kotihoidon palveluja ei ole kaikilla alueilla riittävästi. Kotihoidossa asiakkaat ovat entistä heikkokuntoisempia, ja paljon palvelua tarvitsevien asiakkaiden määrä kasvaa jatkuvasti. Suurin osa ympärivuorokautista hoivaa ja hoitoa tarvitsevista vanhuspalvelujen asiakkaista on muistisairaita. Koronapandemia on vaikeuttanut tilannetta entisestään.
Suurten ikäluokkien ikääntyminen on jopa kaksinkertaistamassa yli 80-vuotiaiden määrän 2030-luvun aikana. Elinajan pitenemisen vuoksi vanhimpien ikäluokkien koon kasvu jatkunee sen jälkeenkin. Tämä merkitsee vanhustenhoidon kustannusten merkittävää kasvua ja huomattavaa lisätyövoiman tarvetta hoivaan.
Olemme ison pohdinnan edessä. Meidän on keskusteltava siitä, minkä osan hyvinvointipalveluista kustantaa yhteiskunta ja mistä osasta vastaa kansalainen itse. Niiden ihmisten, joilla on varaa ja mahdollisuuksia, pitäisi pystyä nykyistä helpommin ottamaan suurempaa vastuuta oman hyvinvointinsa rahoituksesta. He ovat myös maksaneet verot yhteisen hyvinvointimme rahoittamiseen, joten omaa varautumista ikääntymisen hoitoon on yhteiskunnan myös kannustettava.
Yksityinen varautuminen vanhuuteen kannattaisi usein toteuttaa vakuutusten avulla, esitti Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla selvityksessään tammikuussa 2020. Taustalla on ajatus, että osa kansalaisista haluaa enemmän valinnanvaraa palveluihin kuin mitä yhteisin varoin ollaan valmiita rahoittamaan. Siksi on perusteltua, että halutessaan ikääntyvä voisi myös täydentää julkisia palveluja ja omaishoitoa omilla säästöillään.
Valoa näköpiirissä
Yksityisillä hoiva- ja eläkevakuutuksilla voitaisiin varmistaa, että rahaa jää muuhunkin kuin kuntien perimiin asiakasmaksuihin. Palvelutarpeeseen varautuminen pelkästään omilla säästöillä voi osoittautua vaikeaksi, sillä hoivan tarvetta ja eliniän pituutta ei voi tarkasti ennakoida. Etlan tutkimus tuo esille, että vakuutusturvan hankkiminen ei välttämättä edellytä lisäsäästämistä. Moni voisi rahoittaa vakuutusturvaa purkamalla asuntovarallisuuttaan eli esimerkiksi muuttamalla pienempään asuntoon tai vuokralle.
Keskeinen asia on, miten vakuutuskorvaukset vaikuttavat hoivan asiakasmaksuihin. Julkisen hoivan maksut määräytyvät maksukyvyn mukaan, ja niiden perusteena ovat jatkuvat tai toistuvasti saadut tulot. Varallisuutta ei huomioida maksua määrättäessä. Eläkevakuutuksista saadut kuukausittaiset korvaukset on perinteisesti katsottu tässä mielessä tuloksi.
Hiukan valoa on näköpiirissä. Eduskunta hyväksyi joulukuun alussa asiakasmaksulain. Sen mukaan uudenlaisia, ei-verotuettuja eläkevakuutussäästöjä ei otettaisi huomioon hoivamaksuissa.
Uudistuksen mukaan, jos eläkemaksuja ei ole vähennetty verotuksessa, pääoman palauttamiseen rinnastettavaa tulovirtaa pidetään varallisuuteen rinnastettavana eränä, eikä asiakasmaksujen perusteena olevana tulona. Tämä mahdollistaa sen, että asiakas voi jatkossa itse täydentää hoivansa rahoitusta muun varallisuutensa lisäksi myös eläkesäästöillä.
Tämä uudistus on hyvä alku, jonka avulla voidaan kannustaa ihmisiä varautumaan ikääntymiseen esimerkiksi eläkevakuutuksella. Paljon on vielä tehtävänä. Keskeistä yksityisessä varautumisessa on julkisen hoivalupauksen määrittely. Valitettavasti se ei sisälly eduskunnan käsittelyssä olevaan sote-uudistukseen.
Sorsa-säätiön raportista eväitä
Päättäjien on syytä kaivaa esille ajatushautomo Kalevi Sorsa -säätiön ”Yhteistä ja yksityistä varautumista – vanhusten hoivan tulevaisuus” -raportti. Siinä pohditaan eri näkökulmista julkisen ja yksityisen vastuun kumppanuutta vanhuspalveluissa, kun väki vanhenee, hoito huononee ja kulut kasvavat.
Sorsa-säätiön raportissa todetaan, että ihmiset eivät tiedä, mihin ja miten varautua ja miten omaehtoinen varautuminen vaikuttaa julkisen palvelun saamiseen. Epäselvyys aiheuttaa epätietoisuutta ja kansalaiset alkavat epäillä annettujen lupausten kestävyyttä.
Jokaisen on oltava yhteiskunnan hoivalupauksen piirissä, mutta nyt on aika löytää sopiva työnjako palveluiden julkisen rahoituksen ja oman rahoituksen välillä sekä palveluiden yhdenvertaisuuden turvaamisessa. Oma rahoitus ei saa pienentää kansalaisen oikeutta julkiseen rahoitukseen. Yksityinen varallisuus tukee hyvinvointipalvelujen rahoitusta ja vain yksityistä rahoitusta hyödyntämällä voidaan ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa. Vakuutuksilla voisi olla siinä tärkeä rooli.
Jäikö kysyttävää?
|Aiheen asiantuntijat
